Yleensä rajoitan itseäni liikaa. Olen este ihan vain itselleni.
Kärsin siis kuoleman- ja sairauksien pelosta. Välillä unohdan sen, kun teen jotain, milloin ei ole aikaa miettiä mitään sellaista. Joskus kyttään pienintäkin outoa kipua tai tuntemusta. Tiedän, että se kuulostaa hullulta. Haluan vain, että tiedätte, että ei minunkaan elämäni ole ollut mitään täydellistä, ei todellakaan. Monesti bloggaajien elämä voi vaikuttaa niin mielenkiintoiselta ja upealta, vaikka ei se sitä aina tietenkään voi olla.
Olen kärsinyt kuolemanpelosta jo muutamia vuosia sitten, mutta pääsin siitä eroon. Vuoden, parin päästä se palasi. Aluksi se oli hyvin pientä pelkoa, mutta pelot alkoivat suurentua ja vahvistua. Mietin niitä asioita yksikseni, kun en uskaltanut kertoa edes vanhemmilleni. Minua hävetti.
Mutta nyt aion avautua siitä, mitä minulle on tapahtunut vuonna 2014.
Väsymys, masennus ja heikentynyt suorituskyky liikunnassa alkoivat vaivata kevättalvella. Sitä jatkui, ja oireita tuli lisää. Välillä minua alkoi huimata koulussa ja sain paniikkikohtauksia. Niitä olin saanut kyllä jo useamman kerran aikaisemminkin. No, sinnittelin vain kehnon oloni kanssa. Olin liian jäärä lähteäkseni terkkariin. Minulla on nimittäin muutaman vuoden takaa todella huonoja kokemuksia lääkäreistä. Kammoan siis myös lääkäreitä.
Toukokuussa tulin kipeäksi, ja pyörryinkin. Pientä kuumetta (37.5) kesti kuusi päivää. Silloin äitini passitti minut terveyskeskukseen. Myöhemmin samana päivänä tuli soitto, että Kysiin pitäisi tulla parin tunnin sisällä. Puhkesin itkemään, koska luulin, että minulla on jotain tosi pahasti vialla.
Kysillä meni monta tuntia, mutta pelkoni alkoi hieman hellittää. Minulla todettiinkin raudanpuuteanemia. Sen kuullessani olin todella helpottunut, en olekaan vakavasti sairas, vaikka olo olikin ollut todella kehno!
Ennen anemiani toteamista olin jo siis kärsinyt kuoleman- ja sairauksien pelosta. Nyt anemia on kunnossa ja olen energisempi (ylästeen alettua myös iloisempi, olen saanut uusia ystäviä), mutta pelko ei ole hävinnyt minnekään. Tiedän, että pelkoni on järjetön, mutta en voi sille mitään. Olen aina ollut herkkä huolestumaan erilaisista asioista.
Välillä pelkoni ovat rajoittaneet elämääni paljon. Samana keväänä, kun anemia todettiin, en uskaltanut matkustaa minnekään. Minusta olisi ollut kivaa lähteä esim. mummolaan, mutta vastustelin sitä pelkojeni takia. Ajattelin vain: entäs jos vaikka pyörryn tai jos kurkkua alkaa kuristaa tms. (anemiasta toipuessani kurkkua välillä "kuristi" en tiedä miksi)
On ärsyttävää, jos antaa jonkin turhan pelon rajoittaa elämäänsä. Ärsyttävää varsinkin sille, joka niistä peloista kärsii. Minun pelkoni eivät ole täysin perusteettomia, ainakaan lääkäreitä kohtaan. Sairauksia kohtaan varmaankin joo, koska en ole mitenkään älyttömästi sairastellut. (Koputan puuta, ikinä ei voi tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.)
Tälläisia asioita minun päässäni joskus pyörii. Moiset pelot ovat todella raskaita kantaa yksin. Jos joku asia painaa tai mietityttää, juttele siitä jonkun luotettavan henkilön kanssa. (vanhempien, ystävien jne.) Toisaalta ne, jotka eivät itse ole kokeneet samoja pelkoja, eivät välttämättä ymmärrä. Mutta ei kuoleman- ja sairauksien pelko ole hulluutta. Pitää siis muistaa jutella jonkun kanssa, jos tuntuu, että jokin asia puristaa päätä.
Voimia kaikille teille, jotka kärsitte tästä samasta ongelmasta! ♥ (jos siis kärsitte)
